”Joidenkin miesten intohimona on taide, joidenkin intohimona on kunnia, ja joidenkin raha. Minun intohimonani ovat ihmisten sielut.”
Näin sanoi Pelastusarmeijan perustaja William Booth, jolla oli selkeä kutsumus. Hänen kutsumuksenaan oli voittaa mahdollisimman monia ihmisiä pimeydestä valkeuteen, saatanan valtakunnasta Jumalan valtakuntaan.
Jokaisella kristityllä on tämä sama kutsumus. Kun olemme tulleet uskoon, meille on annettu maailmankaikkeuden tärkein ja upein tehtävä: olla todistajana siitä, mitä Jeesus on tehnyt meille. Jumala ei halua, että salakuljetamme sieluamme taivaaseen, vaan että kerromme pelastuksesta myös muille.
Joka vuorokausi maailmassa kuolee noin 150 000 ihmistä. Suurin osa heistä ei tunne Kristusta henkilökohtaisena pelastajanaan. He ovat matkalla iankaikkiseen kadotukseen ilman Kristusta. Meidät on pelastettu myös sitä varten, että mahdollisimman moni ihminen voisi kuulla evankeliumin ja pelastua meidän elämämme kautta. Minkä mahtavan tehtävän Jumala onkaan uskonut meille.
Todistamista ja evankeliumin eteenpäin viemistä ei ole annettu vain ”erikoisryhmälle”, vaan kaikille Jeesuksen opetuslapsille. Jumala voisi ottaa meidät heti taivaaseen, kun olemme tulleet uskoon, mutta hän ei tehnyt niin, koska sinulla ja minulla on tehtävä – suuri missio kertoa ihmisille evankeliumin ilosanomaa. Meitä ei ole siis tarkoitettu vain ajelehtimaan tarkoituksettomina täällä maan päällä, vaan meillä on suuri evankelioimistehtävä.
Uskova, jos sinua ei kiinnosta lainkaan toisten ihmisten pelastuminen, rukoile, että Jumala antaa tulta sydämeesi sekä rakkautta voittaa hukkuvia sieluja Jumalan valtakuntaan. Frank Mangs on sanonut osuvasti: ”Me väitämme uskovamme Jumalaan ja paholaiseen, taivaaseen ja helvettiin ja kaikkeen muuhun sellaiseen, mutta emme pane kortta ristiin pelastaaksemme lähimmäisiämme synnistä, paholaisen vallasta ja helvetistä. Se on uskoa teoriassa, mutta ei käytännössä.”
Todellinen hätä sieluista?
Luin kerran kirjan Miksi herätys viipyy. Sen kirjoittaja oli Jumalan mies, Leonard Ravenhill. Kirjassa oli monta puhuttelevaa kohtaa herätyksestä ja herätyksen tarpeesta. Yksi kohta kirjassa oli todella voimallinen ja pysäytti minut. Saakoon tämä tositarina puhua meidän sydämillemme lähetys- ja evankelioimistyön suuresta tarpeesta.
Charles Peace oli rikollinen. Eivät Jumalan eivätkä ihmisten lait kyenneet pidättelemään häntä. Lopulta lain koura ulottui häneen, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Kohtalokkaana aamuna hänet vietiin kohti mestauslavaa Armleyn vankilassa Leedsissä, Englannissa. Hänen edellään käveli vankilapappi lukien rutiininomaisesti ja uneliaasti joitakin raamatunjakeita. Rikollinen kosketti saarnaajaa ja kysyi, mitä tämä luki. ”Uskon lohdutusta”, tämä vastasi. Charles Peace järkyttyi tavasta, jolla pappi vain ammattimaisesti luki helvetistä. Voiko ihminen olla niin tunteeton mestauslavan uhan edessä johdattaessaan lähimmäisensä sinne, että silti lukee kuivin silmin siitä pohjattomasta kuilusta, johon lähimmäisen on nyt mentävä? Voiko tämä saarnaaja uskoa sanat, ikuisesta tulesta, joka ei koskaan kuluta uhrejaan, ja silti lausua jakeet värähtämättä? Onko sellainen ihminen lainkaan inhimillinen, joka voi sanoa ilman kyyneliä: ”Tulet tekemään ikuisesti kuolemaa, mutta et saa koskaan tuntea helpotusta, jonka kuolema suo.” Kaikki tämä oli liikaa Charles Peacelle. Niinpä hän saarnasi. Lue hänen helvettiin joutumisensa aattoillan saarnaansa. Hän kohdisti sanansa saarnaajalle:
”…jos uskoisin sen, mitä sinä ja Jumalan seurakunta sanovat uskovansa, vaikka Englanti olisi rannikolta rannikolle lasinsirujen peitossa, ryömisin sen poikki, jos minun pitäisi, käsilläni ja polvillani, ja pitäisin sitä elämisen arvoisena elämänä, jos voisin pelastaa yhden sielun tuollaisesta ikuisesta helvetistä!” (Charles Peace)
Rakkaat kristityt. Nähkäämme iankaikkiset sielut ympärillämme ja tehkäämme kaikkemme, että ihmiset saisivat kuulla evankeliumin. Laittakaamme kaikkemme peliin sen eteen, että meidän kauttamme evankeliumi leviäisi lähelle ja kauas.
Siunaten Markus
