Juuri nyt maailmalla myrskyää. Ehkä meidän seurakunnissamme ja jopa meidän henkilökohtaisessa elämässämmekin myrskyää.
Jeesus tyynnyttää jotkut myrskyt. Yliluonnollisen puuttumisen kautta Hän puhuu ja nuhtelee tuulta ja aaltoja, ja silloin tulee aivan tyyntä. Toisista myrskyistä Hän vie meidät läpi. Kaikesta huolimatta Jeesus on kanssamme veneessä, Hän ei hylkää meitä koskaan. Vaikuttaa siltä, että tämäkin maailmalla vellova myrsky on sellainen, jonka läpi Hän tahtoo viedä meidät.
Voimme lukea yhdestä myrskystä Apostolien tekojen luvusta 27, ja uskon, että se kertomus voi auttaa meitä siinä, kuinka meidän tulee toimia sen suhteen, mitä nyt ympärillämme tapahtuu.
Kaikesta huolimatta Jeesus on kanssamme veneessä
Paavali on matkalla Roomaan. Hän on vanki ja häntä vartioitsee sadanpäämies Julius sekä muita sotilaita. Paavali on tullut syytetyksi ja vangituksi Jerusalemin juutalaisten toimesta, hän on vedonnut keisariin saadakseen asiansa ratkaistuksi Roomassa, ja sinne he ovat nyt matkalla. Apostolien tekojen kirjoittajana Luukas kirjoittaa me-muodossa, koska hän on myös mukana matkalla. Se on siis silminnäkijän hyvin yksityiskohtainen kertomus, johon saamme ottaa osaa.
Siihen aikaan ei ollut matkustajalaivoja, mutta he saivat ostaa paikan tavallisesta rahtialuksesta, joka kuljetti viljaa Egyptin Alexandriasta Italiaan. Kun he saapuivat Kreetalle, he pysähtyivät ensin paikkaan, jonka nimi oli Kauniit satamat, mutta heidän mielestään paikka ei ollut sopiva talvehtia, ja he tahtoivat purjehtia eteenpäin. Paavali varoitti heitä. Hän ”näki”, että matka ei tulisi onnistumaan. Ei vain sen takia, että Paavali olisi ollut tottunut matkustaja, vaan sen takia, koska hänellä oli läheinen suhde Jumalaan. Jumala oli puhunut Paavalille, mutta sadanpäämies Julius uskoi enemmän kokeneita laivamiehiä kuin Paavalia. Ja koska Juliuksella oli viimeinen sana sanottavana, jättivät he Kauniit satamat mennäkseen toiseen paikkaan, jonka he luulivat olevan parempi.
Oletko nostanut ankkurisi, vaikka satama olisi ollut oikea?
Eivätkö monet ihmiset olekin tehneet samoin? He ovat voineet pysähtyä ”Kauniin sataman” kohdalle, tehneet päätöksen seurata Jeesusta, mutta jokin on saanut heidät jättämään Jumalan ja uskovien yhteyden. Jokin houkutteli heitä uskomaan, että on olemassa parempia paikkoja, tai että he menettävät jotain muuta, jos jäävät. Emmekö mekin ole tehneet niin, eikä kaikkein vähiten Suomessa kokonaisena kansana? Kun olemme irrottaneet ankkurimme Jumalasta, olemme ottaneet riskin. Paavali sanoi:
”Miehet, minä näen, että purjehtiminen käy vaivalloiseksi ja vaaralliseksi, ei ainoastaan lastille ja laivalle, vaan myös meidän hengellemme”. (Ap. t. 27:10)
Nyt myrsky iski täydellä voimalla, ja he menettivät laivan hallinnan, se sai ajelehtia ja heidän oli pakko heittää lasti ja kalusto mereen. Kaikki oli sysimustaa eikä enää ollut mitään toivoa pelastautumisesta.
Me emme tiedä emmekä osaa laskelmoida laajuutta tälle myrskylle, joka nyt on meneillään, on olemassa vain paljon epävarmuutta. Mutta varmasti Jumala tahtoo puhua meille ihmisille myrskyn kautta. Se, mille olemme rakentaneet elämämme – raha, materiaalinen hyvinvointi, meidän oma ymmärryksemme ja kykymme – osoittautuu hyvin hauraaksi. Mutta ehkä myrsky saa meidät lajittelemaan pois turhuuden tai ainakin sen vähemmän tärkeän siitä todella tarpeellisesta. Ehkä meidän on pakko heittää kaikki turha ”yli laidan” ja ajatella niitä tärkeitä kysymyksiä. Parhaassa tapauksessa se voi saada meidät palaamaan ”Kauniiseen satamaan”.
Ehkä myrsky saa meidät heittämään kaiken turhan yli laidan.
Keskellä myrskyä Paavali puhui jälleen, ja nyt vaikutti siltä, että häntä kuunneltiin. Kun tuuli on kovimmillaan, kun mitään pelastusta ei ole näkyvissä ja kun toivo on mennyt meissä ihmisissä, tarvitaan ääntä, joka voi valaa rohkeutta, antaa toivoa ja osoittaa tietä, joka vie meidät myrskyn läpi. Meidän kristittyinä pitäisi olla se ääni, seurakuntien pitäisi olla se, joka tuo toivoa, kun kaikki vaikuttaa toivottamalta. Tämän myrskyn keskellä vaikuttaa kuitenkin olevan niin, että kristityt painavat toinen toisiaan syvemmälle, kun meidän pitäisi olla nostamassa toinen toistamme.
Paavali muistutti nyt niistä valinnoista, joita he olivat tehneet aiemmin, kun he olivat jättäneet Kauniit satamat, ja sillä oli seurauksensa. Paavali oli oikeassa, mutta voimakkain sanoma Paavalilta ei ole sanoma tuomiosta ja rangaistuksesta, vaan sanoma, joka sytyttää toivon, joka julistaa Jumalan hyvyyttä ja armoa ja joka puhuu tiestä pelastukseen.
Onnea on, jos voi kuulla tässä ajassa sellaista ääntä, joka välittää toivoa, joka pitää myrskyn keskellä itsensä raittiina ja maltillisena ja joka on kuullut ääntä taivaasta eikä vain sitä, mitä somessa puhutaan. Se on niiden ääni, jotka ovat ottaneet aikaa kuunnella Jumalaa. Jumalalla on sanoma meidän ajallemme, ja sen sanoman Hän tahtoo tuoda esiin seurakuntansa kautta.
”Älkää pelätkö!” sanoo Paavali. ”Laiva hukkuu, mutta ei yksikään meistä. Kaikella on seurauksensa mutta me kaikki pelastumme. Jumala on puhunut ja luotan Hänen sanaansa”, Paavali rohkaisee muita. Nyt se onkin Paavali, joka on ottanut johtajuuden laivassa, eikä edes Julius vaikuta protestoivan. Paavalista on tullut matkaseurueen pastori ja hengellinen auktoriteetti.
Emme tiedä sen myrskyn seurauksia, jota nyt koemme, mutta kaikessa, mitä tapahtuu, muistuttaa Jumala meitä elämän hauraudesta, kuinka tärkeää on rakentaa elämää varmalle ja turvalliselle perustalle.
On olemassa toivo, joka riittää tähän aikaan ja ulottuu aina ikuisuuteen asti. Sillä toivolla on nimi – Jeesus Kristus!
Siunaten Santtu Theslund
