”Mitä Paavali oikein tarkoitti puhuessaan ”Saatanan haltuun jättämisestä”? Oliko kyse vain seurakunnan jäsenluettelosta poistamisesta ja ehtoollisyhteyden menettämisestä – vai jostain paljon syvemmästä hengellisestä todellisuudesta, joka liittyy Jumalan läsnäoloon ja seurakunnan pyhyyteen?”
Seurakuntakurin käsite ja käytäntö ovat monille nykypäivän seurakuntalaisille varsin vieraita. Tyypillisesti kyse on tilanteesta, jossa yksilö elää synnillisessä elämäntavassa eikä useista kehotuksista huolimatta osoita parannuksen merkkejä. Tällöin seurakunnan viimeiseksi toimenpiteeksi jää henkilön erottaminen seurakuntayhteydestä. Paavali kuvastaa tätä tapahtumaa ilmaisulla ”saatanan haltuun jättäminen.”
Tämä, yksi vakavimmista ilmauksista löytyy Paavalin kirjeestä: “joka tuommoisen teon on tehnyt, on. – sittenkuin olemme, te ja minun henkeni ynnä meidän Herramme Jeesuksen voima, tulleet yhteen Herran Jeesuksen nimessä hyljättävä saatanan haltuun lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä.” (1. Kor. 5:4–5)
Korintin tilanne
Korintin seurakunnassa oli tapaus, jota Paavali ei voinut ohittaa. Eräs mies eli avoimesti äitipuolensa kanssa suhteessa – teko, jota pidettiin häpeällisenä jopa pakanoiden keskuudessa. Vielä pahempaa oli, että seurakunta ei reagoinut asiaan. Paavali nuhteli heitä siitä, etteivät olleet murheellisia, vaan sietivät syntiä yhteisön keskellä (1. Kor. 5:1–2).
Paavalin reaktio perustui hänen käsitykseensä seurakunnasta. Se ei ole vain ihmisten muodostama yhteisö, vaan Jumalan temppeli, jossa Jumalan läsnäolo asuu. Kun ihminen tulee uskoon, hän siirtyy pois pimeyden vallasta Jumalan valtakuntaan (Kol. 1:13), jossa hänet liitetään Jumalan temppeliin.
”Jumalan temppeli” terminä voi kuulostaa etäiseltä ja kaukaiselta, mutta juutalaisuudessa se oli uskon keskus – paikka, jossa syntiä ei sallittu ja jossa Jumalan kirkkaus asui. Se oli pyhä alue, jota tuli lähestyä Jumalan säädösten mukaisesti pyhällä vakavuudella.
Paavali soveltaa tämän ajatuksen seurakuntaan. Seurakunta on nyt Jumalan temppeli, pyhä alue, jossa vallitsee toinen todellisuus kuin maailmassa. Jumalan läsnäolon yhteydessä ei voida hyväksyä syntiä, sillä se turmelee yhteisön ja hävittää pyhyyden.
Siksi Paavali kirjoittaa: ”Ettekö tiedä, että vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan?”
Kun joku elää jatkuvassa synnissä ilman parannusta, hän alkaa saastuttaa koko Jumalan temppeliä. Tästä syystä seurakunnan tehtävä on puuttua asiaan oikealla vakavuudella ja rakkaudella. Kyse ei ole vihollisesta, vaan veljestä tai sisaresta, jota tulee ohjata pois synnistä ja takaisin Jumalan Sanan ohjaamalle tiellä.
Mitä tarkoittaa ”Saatanan haltuun jättäminen”?
Paavali sanoo: ” Sittenkuin olemme, te ja minun henkeni ynnä meidän Herramme Jeesuksen voima, tulleet yhteen Herran Jeesuksen nimessä hyljättävä saatanan haltuun lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä.” (1. Kor. 5:4–5)
Tämä ilmaus ei tarkoita, että seurakunta luovuttaisi ihmisen saatanan kidutettavaksi. Paavalin tarkoitus ei ole, että ihminen joutuisi kadotukseen, vaan että hän lopulta pelastuisi. ”Lihan turmio” viittaa siihen, että Jumala sallii ihmisen kohdata syntinsä seuraukset, jotta hän heräisi hengelliseen todellisuuteen. Paavali ammentaa tämän käytännön Vanhan testamentin opetuksesta, jossa temppelin puhtauteen ja pyhyyteen liittyi tarkkoja toimenpiteitä yhteisön suojelemiseksi.
”Käske israelilaisten karkoittaa leiristä jokainen pitalinen ja jokainen vuotoa sairastava ja jokainen kuolleesta saastunut. Karkoittakaa sellaiset, sekä miehet että naiset, leirin ulkopuolelle, etteivät he saastuttaisi leiriään, jossa minä asun heidän keskellänsä.” Ja israelilaiset tekivät niin ja karkoittivat heidät leirin ulkopuolelle; niinkuin Herra oli puhunut Moosekselle, niin israelilaiset tekivät.” (4.Moos 5:2-4)
Tämä ei ollut pelkkä hygieniaan liittyvä asia, vaan teologinen toimenpide. Pitali symboloi syntiä ja kuolemaa, jotka eivät voineet olla Jumalan temppelin ja sen läsnäolon läheisyydessä. Leirin sisäpuolella vallitsi Jumalan pyhyys ja elämä, ulkopuolella kaaos, kuolema ja saastaisuus. Pitaalinen ei siis vain sairastunut, vaan hänet erotettiin yhteisöstä ja Jumalan läsnäolosta.
Palaaminen tapahtui, kun pappi totesi hänet puhdistuneeksi, jonka jälkeen hän sai palata takaisin leiriin ja Jumalan läsnäolon piiriin (3. Moos. 14:2–8).
Paavali käyttää tätä toimenpidettä kuvatessaan ”saatanan haltuun jättämistä”. Se on hengellinen kurinpidollinen toimenpide, jossa ihminen poistetaan Jumalan hallintavallan ja läsnäolon piiristä takaisin ”leirin ulkopuolelle” – sielunvihollisen vaikutusalueelle, jota Raamattu nimittää ”tämän maailman ruhtinaan” (Joh. 12:31) alueeksi.
Seurakunnan ja maailman välissä on raja – näkymätön hengellinen todellisuus, jossa Jumalan valtakunnan rajat kulkevat sydämeltä sydämelle. Kun ihminen useista nuhteista huolimatta ei tee parannusta, astuu esiin seurakunnan arvovalta. Tuo arvovalta on delegoitua valtaa Jeesukselta:
”Mutta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle. Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niinkuin olisi pakana ja publikaani. Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa.” (Matt. 18:17–18)
Seurakunnan tehtävänä on käyttää sille annettua arvovaltaa silloin, kun synnissä elävä henkilö ei lukuisista parannuskehotuksista huolimatta luovu synnistään. Tällöin ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että hänet siirretään pois Jumalan seurakunnan ”pyhältä alueelta” – alueelle, jossa vihollinen vaikuttaa. Kyseessä on hengellinen toimenpide, joka tapahtuu näkymättömässä todellisuudessa, vaikka samalla myös henkilön jäsenyys seurakunnassa päättyy. Sen jälkeen ihminen on siirretty pois alueelta, jossa vallitsee Jumalan läsnäolo, huolenpito ja varjelus. Hän on nyt siirtynyt sielunvihollisen vaikutuspiiriin, jossa vihollisella on oikeus koetella ja kurittaa häntä.
Tämä ei ole koston teko, vaan viimeinen rakkaudellinen toimenpide, jolla ihmistä varoitetaan edessä olevasta vakavasta hengellisestä vaarasta.
Erottaminen seurakunnasta – mutta miksi?
Paavali kirjoittaa myös: ”Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha.” (1. Kor. 5:13)
Tämä oli suora viittaus Vanhan testamentin lakiin, jossa synnin suvaitseminen leirissä toi kirouksen koko kansalle (5. Moos. 17:7).
Uudessa liitossa tämä ei tarkoita väkivaltaa ja kuolemaa, vaan yhteyden katkaisemista. Seurakunta ei voi siunata tai vahvistaa elämäntapaa, joka on vastoin Kristuksen evankeliumia. Jos synti saa jäädä yhteisön keskelle ilman vastatoimia, koko seurakunta menettää pyhyytensä ja asemansa Jumalan silmissä. Ilmestyskirjan seurakunnat ovat tästä varoittavana esimerkkinä.
Vaikka jossakin tilanteissa erottaminen jää ainoaksi vaihtoehdoksi, ei se kuitenkaan tarkoita lopullista tuomiota. Paavali tähdensi: ”että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä.” Tarkoitus ei ollut kostaminen tai väärä vallankäyttö, vaan parannukseen johtava herätys.
Seurakunnan jäsenyys ja hengellinen todellisuus
Nykyisessä seurakuntaelämässä erottaminen mielletään helposti hallinnolliseksi toimenpiteeksi – poistamiseksi jäsenluettelosta. Vaikka se on sitäkin, niin siinä on kyse ennen kaikkea hengellisestä todellisuudesta.
Seurakunta ei ole vain yhteisö, vaan Kristuksen ruumis. Kun ihminen erotetaan seurakunnan yhteydestä, hän menettää myös osallisuuden ehtoollispöytään ja suojan, jonka seurakunnan yhteys tarjoaa. Tämä ei ole taikauskoa, vaan hengellinen todellisuus: Kristuksen ruumiin yhteydessä oleva elää Hänen armostaan ja voimastaan.
Erottaminen seurakunnasta on siis Jumalan temppelin puhdistamista. Toimenpide varjelee Jumalan pyhyyden läsnäoloa ja varjelee yhteisöä synnin leviämiseltä. Siksi Jumala kutsuu meitä olemaan pyhiä, niin kuin Hän on pyhä. Kristuksen ruumiin jäseninä elämämme tulisi heijastaa Jumalan kunniaa, mikä edellyttää tietoisen synnin poistamista niin omasta elämästämme kuin yhteisönkin keskeltä.
Pyhän Hengen läsnäolo ja sen vaikutus ovat yhteydessä Jumalan lasten elämään. Jos seurakunnassa hyväksytään synti eikä siihen puututa, Jumalan läsnäolo alkaa väistyä. Tällöin vaarana on, että Jumala vetäytyy – aivan kuten tapahtui Jerusalemin temppelissä vuonna 586 eKr., kun Herran kirkkaus poistui sieltä.
Parannuksen teosta yhteyden palautumiseen
Paavali viittaa myöhemmin samaan tapaukseen 2. Korinttilaiskirjeessä ja sanoo:
”Semmoiselle riittää se rangaistus, minkä hän useimmilta on saanut; niin että teidän päinvastoin ennemmin tulee antaa anteeksi ja lohduttaa, ettei hän ehkä menehtyisi liian suureen murheeseen. Sentähden minä kehoitan teitä, että päätätte ruveta osoittamaan rakkautta häntä kohtaan.” (2. Kor. 2:6–8)
Teksti kertoo, että seurakunnan kurinpidon tarkoitus oli toteutunut. Mies oli katunut tekoaan ja halusi palata seurakunnan yhteyteen. Paavali kehottaa seurakuntaa avaamaan ovet ja ottamaan hänet takaisin rakkaudessa.
Seurakunnan kuri ei siis ole lopullinen sulkeminen ulkopuolelle, vaan parantava toimenpide. Se muistuttaa, että Jumalan kansan keskuudessa ei voida elää moraalittomasti. Seurakunta on Jumalan läsnäolon piiri – pyhä alue, jonne kutsutaan evankeliumin kautta kaikkia, mutta jossa eletään pyhyydessä ja toisia kunnioittaen.
Rajatonta rakkautta?
Seurakunta on Jumalan asumus maan päällä – pyhä alue, jossa Hänen läsnäolonsa on todellinen. Jokaisessa kokoontumisessa Jeesus kulkee lampunjalkojen keskellä, tarkaten, mitä Hänen seurakunnalleen ja sen jäsenille kuuluu (Ilm 2–3). Kun astumme seurakunnan yhteyteen, astumme ”pyhälle maalle”, jossa lepää Jumalan läsnäolo.
Tämä tekee seurakunnasta erityisen. Jumalan rakkaus on rajaton siinä, että se kutsuu jokaista ihmistä parannukseen. Se on rakkaus, joka ei aseta ehtoja tullessasi. Mutta kun astut sisään, tuo sama rakkaus alkaa muuttaa ja kasvattaa sinua kohti pyhää elämää – se ei jätä meitä entisellemme.
Rakkaus ei ole seurakunnassa rajattomuutta, jossa kaikki on sallittua, vaan rakkautta, joka suojelee ja vaalii Jumalan läsnäoloa asettaen sille rajat. Kuri onkin rakkauden suojeleva voima, joka estää yhteisöä hajoamasta ja ajautumasta laittomuuden tiellä.
Teppo Lehtomäki
