Luukkaan evankeliumin 15. luvussa Jeesus opettaa yhden maailman tunnetuimmista vertauskokoelmista, jonka viimeinen vertaus on kaikille tuttu tuhlaajapojan kertomus. Moni kutsuu tätä ”pienoisevankeliumiksi” ja jopa ”evankeliumiksi evankeliumin sisällä”. Mutta kysyn: olemmeko ymmärtäneet tämän vertauksen väärin?
Jotta voimme ymmärtää, mitä tuhlaajapojan vertaus todella tarkoittaa, meidän täytyy katsoa tarkasti, miksi Jeesus puhui nämä vertaukset.
Koko jakso jakautuu neljään osaan, joita tulemme katsomaan.
Konteksti (15:1–3)
Jokaisella Raamatun tekstillä on oma tilanteensa. Ennen kuin ymmärrämme Luukkaan kolme vertausta, meidän täytyy hahmottaa se tilanne, jossa Jeesus ne lausui.
Kuulijoina olivat publikaanit ja syntiset sekä fariseukset ja kirjanoppineet. Koko kertomus lähtee siitä, että fariseukset paheksuivat Jeesusta, koska hän vietti aikaa syntisten kanssa ja söi heidän kanssaan. He eivät hyväksyneet Jeesuksen ystävyyttä näiden ihmisten kanssa. Siksi Jeesus kertoo kolme vertausta kadonneista asioista – nämä vertaukset ovat hänen puolustuspuheensa fariseuksille, jotka eivät sietäneet hänen ystäväpiiriään.
Tämän vuoksi alkuperäinen kohderyhmä eivät olleet uskovat, vaan uskosta osattomat.
Matteuksella kohteena ovat uskovat (Matt. 18), mutta Luukkaalla ensisijainen konteksti on ei-uskovat. Fariseukset eivät ymmärtäneet, miksi Jeesus otti vastaan syntisiä.
Kadonnut lammas (15:4–7)
Ensimmäisessä vertauksessa paimen jättää 99 lammasta ja etsii yhden kadonneen, kunnes löytää sen. Hän kantaa sen kotiin hartioillaan ja kutsuu ystävät juhlimaan. Taivaassa on suurempi ilo yhdestä parannuksen tekijästä kuin 99 ”vanhurskaasta”. Tässä kuvataan Jumalan hyvyyttä ja rakkautta, sillä Jumala tahtoo pelastaa ihmisen.
Taustalla on voimakkaasti Hesekiel 34. luku, jossa Jumala tuomitsee Israelin kelvottomat paimenet, jotka eivät etsineet kadonneita, vaan kaitsevat itseään:
”Te olette syöneet rasvat, pukeneet päällenne villat, teurastaneet lihavat; mutta ette ole kaitseet laumaa, ette ole vahvistaneet heikkoja, ette ole parantaneet sairaita, sitoneet haavoittuneita, tuoneet takaisin eksyneitä, etsineet kadonneita, vaan te olette vallinneet niitä tylysti ja väkivaltaisesti.” (Hes. 34:3–4)
Siksi Jumala sanoo:
”Minä itse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; mutta lihavat ja väkevät minä hävitän. Minä kaitsen niitä niin kuin oikein on.” (Hes. 34:15–16)
Hesekielin kirjassa Jumala julistaa tuomion Israelin kelvottomille paimenille. He eivät olleet vahvistaneet heikkoja tai sitoneet haavoittuneita, vaan he olivat kohdelleet lampaita huonosti. Tähän Jumala vastaa: Hän itse kaitsee lampaat ja etsii kadonneet. Hän tuo ne takaisin.
Jeesus puhuu juuri tästä. Fariseusten olisi pitänyt olla paimenia, mutta he olivat näitä kelvottomia paimenia. Jeesus vastaa heille, että hän on se hyvä paimen, joka etsii eksyneet. Hän vietti aikaa syntisten kanssa, koska hän etsi heidät parantaakseen heidät.
Tärkeä huomio: lammas katosi kauas.
Kadonnut hopearaha (15:8–10)
Seuraava vertaus on sama periaate, mutta eri kuva. Nainen kadottaa hopearahan ja etsii sitä tarkasti: sytyttää lampun, lakaisee talon ja etsii, kunnes löytää. Löydettyään hän kutsuu naapurit juhlimaan – liioittelun tarkoitus on kuvata Jumalan iloa yhdestä ihmisestä, joka löytyy.
Tärkeä huomio: kolikko katosi kotona, hyvin lähellä.
Nämä kaksi vertausta valmistavat kolmatta ja tärkeintä vertausta varten.
Vertaus tuhlaajapojasta (kahdesta kadonneesta pojasta!) (15:11–32)
Parempi nimi tälle vertaukselle olisi ”vertaus kahdesta kadonneesta pojasta”. Syy on se, että vertauksen tarkoitus ei ole vain kuvata tuhlaajapoikaa, vaan erityisesti hänen veljeään.
Kaikki tiedämme tämän tarinan. Nuorempi veli vaatii perintönsä isältään etukäteen, mikä oli todella loukkaavaa tuossa kulttuurissa. Hän hylkää isänsä ja lähtee kaukaisille maille, tuhlaa kaiken irstailuun, mutta nälänhädän vuoksi joutuu sikopaimeneksi. Tarkoitus on kertoa, kuinka syvälle synnin siteisiin hän vajosi.
Lopulta tuhlaajapoika ”menee itseensä”, tekee parannuksen: tunnustaa syntinsä ja palaa takaisin. Pojan isä nähdessään hänet kaukaa juoksee vastaan, halaa ja armahtaa poikansa. Hän antaa pojalle parhaat vaatteet, sormuksen, kengät ja syötetyn vasikan. Isä sanoo: ”Poikani oli kuollut ja virkosi eloon, kadonnut ja on löytynyt.”
Moni ajattelee, että tämä on vertauksen päätös, mutta todellinen huipennus alkaa vasta, kun vanhempi veli astuu kuvaan.
Kun veli kuulee juhlan karkelon, hän kysyy mistä se tulee. Palvelija kertoo hänelle, että nuorempi veli on tullut takaisin ja että hänen kunniakseen on järjestetty juhlat. Mutta vanhempi veli ei iloitse lainkaan, vaan katkeroituu. Hän ei pysty ymmärtämään, miksi hänen isänsä armahti veljen. Hän ei edes kutsu palannutta ”veljekseen”, vaan sanoo isälle: ”sinun poikasi”.
Kuka tämä veli oikein on, ja ketä hän symboloi? Vanhemman veljen tarkoitus on kuvata fariseuksia. Vaikka vertauksessa sanotaan, että hän oli tehnyt kaiken oikein, tätä ei pidä tulkita kirjaimellisesti. Vertauksia ei tule ymmärtää liian tarkasti. Vertauksen idea ei ole, että fariseukset olisivat oikeasti tehneet kaiken oikein, vaan että he luulivat tehneensä kaiken oikein. Näemme veljen sydämessä katkeruuden, juuri sen saman, joka fariseuksillakin oli. Hänen sydämensä oli kova kuin kivi.
Edeltävät kaksi vertausta näyttivät:
– Lammas katosi kauas
– Kolikko katosi lähelle
Nyt:
– Nuorempi veli katosi kauas (”syntiset”)
– Vanhempi veli katosi lähelle (”fariseukset”)
Tässä vaiheessa nuorempi veli on jo ”löytynyt ja herännyt eloon” – hän on tullut juhlaan. Vanhempi veli ei. Vanhempi veli on kotona, mutta samalla ulkopuolella ja kadonneena.
Vertaus ei lopu ”ja kaikki elivät onnellisina loppuun asti”, vaan jännitteeseen: tuleeko vanhempi veli juhlaan? Nuorempi veli on päässyt sisään, hän on löydetty, mutta miten käy vanhimman veljen? Jeesuksen puolustuspuhe haastaa fariseuksia: päättäkää te, miten tarina loppuu! Minkä te valitsette?
Mitä tuhlaajapojan veljelle siis kävi? Vaikka vertaus ei kerro sitä suoraan, me tiedämme, että hän ei tullut juhlaan. Voimme tietää sen Raamatun tarinasta.
Vanhempi veli ei tullut juhlaan, vaan tappoi isänsä.
Vertauksen isä kuvaa Kristusta, hyvää paimenta. Suurin osa fariseuksista, joita vanhempi poika edustaa, hylkäsi Jeesuksen ja yhdessä roomalaisten kanssa tuomitsi hänet ristille. He eivät ottaneet Jeesuksen puolustuspuheesta vaaria, vaan päättivät jäädä ulos Jumalan valtakunnasta – sieltä minne tuo kadonnut poika pääsi takaisin.
Mitä vertaus puhuu meille?
Nyt kun olemme ymmärtäneet, mikä oli koko luvun tarkoitus, voimme kysyä: mitä Jeesus haluaa opettaa ja kertoa meille näiden vertausten kautta?
Jeesus puolustaa, miksi hän on syntisten ystävä. Jumala etsii kadonneita ja iloitsee, kun joku tekee parannuksen. Jos Jeesus oli syntisten ja ulkopuolisten ystävä, oletko sinä? Oletko ehkä niin ”erottautunut”, ettet voisi sanoa olevasi syntisten ystävä? Onko asenteesi tämä: ”Pysy erilläsi, älä tule minua lähelle, sillä minä olen sinulle pyhä” (Jes. 65:5). Jos näin on, meidän tulee ottaa mallia Jeesuksesta: hän pysyi uskollisesti Jumalan tahdossa, ei tehnyt kompromisseja, mutta silti hän oli syntisten ystävä.
Jumala rakastaa ihmistä paljon ja tahtoo pelastaa ihmisen tai johdattaa hänet takaisin luokseen. Näemme vertauksesta, ettei Jumala ole fariseusten kaltainen. Hän itse huolehtii lampaistaan, etsii kadonneet ja kutsuu heidät takaisin!
Ulkoinen kuuliaisuus ei riitä. Fariseukset olivat mukana uskonnollisessa elämässä, mutta silti kadonneita, koska heidän sydämensä oli kaukana. He eivät eläneet Jumalan sanan mukaan, vaan he elivät synnissä. Tämä opettaa meille, että pelkkä uskonnollisuus ei riitä – jokaisen on kannettava ristinsä henkilökohtaisesti. Jokaisen on myös pidettävä sydämensä puhtaana ja varottava, ettei katkeruuden juuri estä meitä itseämme pääsemästä juhlaan: vain puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan!
Tässä oli muutama tärkeä asia Jeesuksen suosituimmasta vertauksesta. Jumalan hyvyys tämänkin vertauksen kautta rohkaiskoon meitä menemään lähemmäs Kristusta!
Ole siunattu, rakas ystävä!
Joonatan Hanhijärvi
